Kipaistiin 4.5. Unarinkönkäällä ratsaamassa könkään kuohut. Tiimiin kuului allekirjoittaneen lisäksi Henri, Tuomas ja Kristiina. Suunnitelmat meinasivat vaihtua jo heti alkuunsa, koska Unarinkönkäälle johtava tie oli loppupäästä lumen peitossa. Juonikas Tuomas ei luovuttanut vaan otti ryhmänjohdon käsiinsä ja suunnisti asemiin määräätietoisesti tarkan vainunsa (kännykän GPS) avulla. Vaikka hanki meinasikin lyödä uskolliselle diesel sotaratsulle kapuloita rattaisiin, mies+naisvoimin päihitimme esteet. Mielestäni loppumatkastakaan ei uupunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta jätetään ne tarinat nuotion äärelle dramatisoitaviksi. Loppujen lopuksi epätoivon kyyneleet muuttuivat iloksi ja päädyttiin Unarinkönkäälle vesilähteen nurkille. Puhdistimme haavat ja tarkistimme pääluvun vastaavan lähtöasetelmaa. Kun varustus oli vaihdettu koskikelpoiseksi, jatkoimme patikoiden läpi vetisen suon ja ikiroudan säästämän hangen. Tarinoiden mukaan reitille on hävinnyt kokonaisia ryhmiä, mutta meillä oli onnea ja selvitettiin 700:n metrin polku koskelle asti.
“Vesi vaikutti olevan kohtalaisen korkealla, mutta ei tarpeeksi muuttaakseen honttoa aaltomaisemmaksi”, arvioi Tuomas. Minä ja Henri tiedusteltiin köngästä ylä- ja alapuolelta, ennenkuin uskaltauduttiin virran vietäväksi. Melonta tuntui yllättävän mukavalta jäätävästä vedestä huolimatta. Könkään yläpuolella oleva n. 150 m koskenpätkä oli mukava lasketella ja samalla lämmitellä hanuria mahdollisiin surffeihin. Koska rannalta katsottuna hontto näytti jotenkin liian pitävältä meidän makuun, tyydyttiin aluksi vain laskemaan sen läpi. Todettiin kuohujen pysäyttävän varsin tehokkaasti, mutta ketään ei tarvinut vielä naarata ainakaan sen vuoksi. Metsähallituksen mökin kohdalla oli myös mukavaa ristiaallokon omaista möyhyä, jossa saattoi pyöriä turvallisin mielin. No vähän kivistä, mutta silti. Itsevarmuus paisui kuin taikina ja Tuomaskin kuoputti honttoa sen verran vaivattomasti, että me loputkin kehdattiin kokeilla. Henri iski kuoppaan ja lensi välittömästi pois. “No jos Henrikin selvisi niin selviän kait minäkin”, minä tuumailin. Asettelin itseni kallion vierelle, otin happea ja vedin itseni virran rajan yli. Tunsin kuinka virta nappasi kaikki miehiset 83 kiloa ja nakkasi keskelle honttoa. Surffihan siitä syntyi ja pakostakin, koska en päässyt pois. “Nyt kun ollaan tässä ja ei pois päästä niin samakait se on yrittää”, ajattelin. Mutta heti kun aloin niin sanoakseni yrittää, vene kippasi ympäri. Odottelin pää kivikossa, milloinkahan tämä työntää pois. Olin jo luovuttamassa, mutta sitten jostakin tunkeutui valo läpi synkkään jäiseen veteen ja täytti minut uskolla tehdä eskimon. Ei ole aavistustakaan kuinka siinä onnistuin, mutta kännyin kuin käännyinkin takaisin surffiin. Viimein kajakkikin asettui kielen kohdalle ja virta työnsi kuohujen läpi pois hontosta. Onnistuneesta eskimosta riemastuneena kokeilin vielä pari surffia, mutta niistä ei kehkeytynyt sankaritarinoita ainakaan edellisen mittakaavassa.
Tällä kertaa tallennusvälineet olivat viimesintä huutoa ja näin telminnästä tallentui elävää kuvaakin. Henri filmasi uudella kypäräkamerallansa ja toivottavasti onnistuu sorvaamaan julkaisukelpoista rainaa muiden ihmeteltäväksi. Ei tietenkään siitä minun tyylipuhtaasta eskimostani jonka ohimennen mainitsin, mutta voinpahan rauhassa liiotella ja paisutella totuutta.
Tässä Pasin melontaterveiset, kiitos.













