Unarinköngäs korkattu

Kipaistiin 4.5. Unarinkönkäällä ratsaamassa könkään kuohut. Tiimiin kuului allekirjoittaneen lisäksi Henri, Tuomas ja Kristiina. Suunnitelmat meinasivat vaihtua jo heti alkuunsa, koska Unarinkönkäälle johtava tie oli loppupäästä lumen peitossa. Juonikas Tuomas ei luovuttanut vaan otti ryhmänjohdon käsiinsä ja suunnisti asemiin määräätietoisesti tarkan vainunsa (kännykän GPS) avulla. Vaikka hanki meinasikin lyödä uskolliselle diesel sotaratsulle kapuloita rattaisiin, mies+naisvoimin päihitimme esteet. Mielestäni loppumatkastakaan ei uupunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta jätetään ne tarinat nuotion äärelle dramatisoitaviksi. Loppujen lopuksi epätoivon kyyneleet muuttuivat iloksi ja päädyttiin Unarinkönkäälle vesilähteen nurkille. Puhdistimme haavat ja tarkistimme pääluvun vastaavan lähtöasetelmaa. Kun varustus oli vaihdettu koskikelpoiseksi, jatkoimme patikoiden läpi vetisen suon ja ikiroudan säästämän hangen. Tarinoiden mukaan reitille on hävinnyt kokonaisia ryhmiä, mutta meillä oli onnea ja selvitettiin 700:n metrin polku koskelle asti.

Tiimi estimoi honttoa

“Vesi vaikutti olevan kohtalaisen korkealla, mutta ei tarpeeksi muuttaakseen honttoa aaltomaisemmaksi”, arvioi Tuomas. Minä ja Henri tiedusteltiin köngästä ylä- ja alapuolelta, ennenkuin uskaltauduttiin virran vietäväksi. Melonta tuntui yllättävän mukavalta jäätävästä vedestä huolimatta. Könkään yläpuolella oleva n. 150 m koskenpätkä oli mukava lasketella ja samalla lämmitellä hanuria mahdollisiin surffeihin. Koska rannalta katsottuna hontto näytti jotenkin liian pitävältä meidän makuun, tyydyttiin aluksi vain laskemaan sen läpi. Todettiin kuohujen pysäyttävän varsin tehokkaasti, mutta ketään ei tarvinut vielä naarata ainakaan sen vuoksi. Metsähallituksen mökin kohdalla oli myös mukavaa ristiaallokon omaista möyhyä, jossa saattoi pyöriä turvallisin mielin. No vähän kivistä, mutta silti. Itsevarmuus paisui kuin taikina ja Tuomaskin kuoputti honttoa sen verran vaivattomasti, että me loputkin kehdattiin kokeilla. Henri iski kuoppaan ja lensi välittömästi pois. “No jos Henrikin selvisi niin selviän kait minäkin”, minä tuumailin. Asettelin itseni kallion vierelle, otin happea ja vedin itseni virran rajan yli. Tunsin kuinka virta nappasi kaikki miehiset 83 kiloa ja nakkasi keskelle honttoa. Surffihan siitä syntyi ja pakostakin, koska en päässyt pois. “Nyt kun ollaan tässä ja ei pois päästä niin samakait se on yrittää”, ajattelin. Mutta heti kun aloin niin sanoakseni yrittää, vene kippasi ympäri. Odottelin pää kivikossa, milloinkahan tämä työntää pois. Olin jo luovuttamassa, mutta sitten jostakin tunkeutui valo läpi synkkään jäiseen veteen ja täytti minut uskolla tehdä eskimon. Ei ole aavistustakaan kuinka siinä onnistuin, mutta kännyin kuin käännyinkin takaisin surffiin. Viimein kajakkikin asettui kielen kohdalle ja virta työnsi kuohujen läpi pois hontosta. Onnistuneesta eskimosta riemastuneena kokeilin vielä pari surffia, mutta niistä ei kehkeytynyt sankaritarinoita ainakaan edellisen mittakaavassa.

Tuomas kuoputtaa

Tällä kertaa tallennusvälineet olivat viimesintä huutoa ja näin telminnästä tallentui elävää kuvaakin. Henri filmasi uudella kypäräkamerallansa ja toivottavasti onnistuu sorvaamaan julkaisukelpoista rainaa muiden ihmeteltäväksi. Ei tietenkään siitä minun tyylipuhtaasta eskimostani jonka ohimennen mainitsin, mutta voinpahan rauhassa liiotella ja paisutella totuutta.

jännäkuoppa

Tässä Pasin melontaterveiset, kiitos.

Melontakauden epäviralliset avajaiset, sekä muuta tuumailua asiasta ja asian vierestä

Heitänpä lusikan samaan melontamöykkäsoppaan avaamalla sanaisen arkkuni. Niinkuin Henri alias Koskisuhari jo mainosti menneistä sekä tulevista kohinoista, tavoitteet ja intressit kohtaavat aika mallikkaasti minunkin vinkkelistä. Minun tavoitteisiin voisin alleviivata pelikentän laajentamisen Marraskoskelta muihinkin kuohuihin ja aaltoihin. Tulihan tuota aikaisemmin kokeiltua mm. Kuusamon virtoja kahden miehen voimin, uitua Peikkokoskella ja Pahiksella sekä koluttua muita lähiympäristön vesiä. Mutta jos vaikka tämän kesän melonnat tulisi pääsääntöisesti melottua pää pinnan yläpuolella kajaakissa istuen, ollaan jo voiton puolella. Ja vieläpä samaisissa edellämainituissa isomman veden koskissa. Henri taisi uhkailla tekevänsä voltin, joten itse voisin vastineeksi tehdä vispilän. En vielä tiedä minkälainen se on, mutta tunnistan sen varmasti tempun irrotessa ja lanseeraan sen heti. Joka vanhoja muistelee, sitä melalla silmään, mutta nyt kun tuli Kuusamon Myllykoski mainittua, tässäpä muistelot kyseisestä retkestä kuvin esitettynä:

Mietitään, onkohan tämä nyt niin hyvä idea

Henri klaaraa Myllykosken

Minä ratsaan kosken kivet. Siis ihan turvallisuussyistä...

Nyt sitten se kausi avattiin tutulla ja turvallisella kotikontujen Vikakönkäällä. Jotenkin se taas jänskätti mennä veteen, mutta hyvinpä se tuntui taitojen puitteissa sujuvan. Kerkesin minäkin sorvata aallokossa muutamat eskimot ja vieläpä varsin menestyksekkäästi. Muutamia kuvia tarttui hihaan kun se kamerakin sattui mukaan:

Henkka pärskyttää Vikakönkään alempaa aaltoa

Ranka-Olli opettaa olemaan

... ja näyttää miten siellä aallossa kurvataan

Tässä oikeastaan hätäisimmät terveiset wanhoista kohelluksista ja suunnitelmia tulevista. Ei muuta kuin hivuttamaan rimaa maltillisesti ylöspäin ja kokeilemaan minkälaisiin suorituksiin sitä oikein venyy. Ja tietenkin toivotaan hyviä uimakelejä jos ne linjat nyt ei niin nappiin menekään.

Kauden avaus, meloen

Kun kausi oli avattu kirjoittaen, oli syytä jatkaa melonnalliseen avaukseen. Tämän aurinkoisen perjantain mesoamisessa yhdistyköön kauden ennakkoavaus ja sen jälkiavaus. Todellinen avaushan tapahtuu loogisesti Kauden Avajaisissa 7.5 Oikaraisella. Ennakkoavaus ja sitä seuraava jatkoavaus tapahtuivat Vikakönkäällä 25.4 ja 28.4. Maanantaina aurinko paistoi, melontavaatteet ahdistivat ja vesi virtasi. Torstaina vaateahdistus oli kertaluokkaa vähäisempää, kuten myös auringonpaiste, mutta vesi virtasi puolta kertaluokkaa näpsäkämmin.

Olli ja Simo debatoivat rankametsien nyansseista

Kihelmöivän jännistyksen myötä unohdin tai pikemminkin unohdimme ottaa kameran mukaan, joten maanantailta tarjolla on vain puhelimella otettuja kuvia melonnan ohella suoritetusta pohdinnasta. Maanantain kihelmöivä jännitys ei rajoittunut muistin toimintahäiriöihin, vaan ainakin itselläni oli perhosia vatsassa. Tai pikemminkin vesipuhveleita eli Bubalus Bubaliksia (wikipedialla voittoon). Melontajännityksellä on miellyttävä tapa unohtua siinä vaiheessa, kun tajuaa olevansa vääjäämättömällä kurssilla kohti kuohuja. Näin tapahtui maanantainakin ja melonta luisti vallan mainiosti. Virtaama maanantaina näyttäisi olleen hieman yli 90 kuutiota, mikä oli hyvä määrä kauden aloitukseen. Kolmiokiven vieressä oleva peliaalto (“Vikakönkään peliaalto”?) oli leppoisa ja könkäästä sai hyvät vauhdit. Melonta loppui kuitenkin lyhyeen, sillä ylhäällä oleva suvanto täyttyi yllättäen jäistä, jotka hiljalleen purkautuivat koskeen tehden melonnasta liian hasardia. Toisaalta se oli hyvä aika lopettaa, sillä olin ihan poikki jo tuolloin. Ensimmäiset melonnat kylmässä vedessä verottavat voimia melkoisesti…

Pasi valmiina tulevaan koitokseen

Torstaina melontajännitys oli siirtynyt jo marginaaliin ja mielen valloitti melontaboogie. Virtaama oli noussut lähelle 120 kuutiota, mutta koski oli silti vallan mainio. Peliaalto oli hyvä ja sympaattinen, mutta kosken reunoilla olevat akanvirrat olivat hiljalleen alkaneet kadota veden virratessa suisteiden yli. Kosken yläosasta (laavujen yläpuolella) löytyi kaksi pientä ja pippurista surffiaaltoa, joissa oli hyvä lämmitellä tulevia koitoksia varten. Reissu alkoi tosin taistellen valtauksista kapeaan surffiaaltoon. Taistelu päättyi katkeraan tappiooni ja eskimotreeniin virtaavassa vedessä. Pitänee kysellä Samilta ammattilaisen niksejä aaltotilan valloitukseen. Koski tuli laskettua läpi useamman kerran ja Juicen jakaman viisauden jälkeen pääsy aaltoon helpottui huomattavasti. Sen jälkeen pääsin nauttimaan surffaamisen autuudesta, kunnes en jaksanut pitää melaa kätösissä. Itse könkäässä saa suurta hupia leikkimällä aallon vasemmalla olkapäällä. Sopivalla vauhdilla ja kulmalla tarjolla olisi ilmalento viereiseen akanvirtaan. En tosin saavuttanut näitä sopivia määreitä, vaan lensin lähinnä naama edellä pyörimään virranrajaan. Se oli tosin erittäin hauskaa ja jämäköitti huhtikuun melontaboogieta. Pasilla oli kuin olikin kamera mukana tällä kertaa, joten luvassa on vielä Pasin mesoamista ja toiminnan täyteisiä kuvia!

Kauden avaus, kirjoittaen

Tervehdys!

Viime kesän melonnoista tuli vaahdottua ansiokkaasti seuran foorumilla  (luonnollisesti osoitteessa www.roimeloo.net). Hämmentävää kyllä, vaahtoamisesta tuli positiivista palautetta, joten päätin laajentaa  mongauksen muodikkaan blogin muotoon. Tämä helpottaa liikkuvan ja ei- liikkuvan kuvan jakamista, joten maustan mesoamista sillä. Tällä kertaa mesoamista on tarjolla kaksinkertaisella annoksella, Pasi liittyy myös kirjallisen mongauksen iloitteluun.

Mongausta, mutta missä?

Blogin tarkoitus on jatkaa edellisen melontakauden öykkämöykkää ja ylläpitää (vähintäänkin omaa) melontafiilistä, eli boogieta. Sivutavoitteena on kehitellä koskimentori Samin pyynnöstä loisteliaan nerokas kuvaus, eli nimi alkavalle melontakaudelle! Tämä on kunnia, johon suhtaudumme tarpeelliseella askeettisella pieteetillä. Melonnallisia tavoitteita ovat a) armottoman hyvän boogien ylläpito, b) melontamongauksellisen aatteen jalostaminen, c) voltti (tai joku härdelli).
Melontakohteisiin liittyviä tavoitteita ovat oikeastaan kaikki mahdolliset  kuopat. Lähiaikojen erityisiä tavoitteita ovat ehkäpä Byske ja  Kattilakoski, joissa ei ole tullut boogieiltua koskaan ikinä.

Ollilla on boogie.

Lopuksi vielä sananen aiemmin mainituista boogiesta ja mongauksesta. Blogin  nimestä ja mesoamisen luonteesta voinee päätellä suhtautumiseni melontaan olevan korostetun jäyhä ja vakava. Yllä olevassa kuvassa Jenssittäjä Vainio  osoittaa oivaa melontaboogieta ja tunnelma on kohdillaan. Kuva on parin vuoden takaa Oikaraiselta. Melontamongaus on huikeaa leikkiä koskien kuohuissa, jossa voi hyvillä mielin peittää silmänsä edessä odottavilta kauheuksilta ja tunkea naama edellä kutsuviin kuoppiin. Jos melonta ei niin
sanotusti lävähdä, niin silloin on hyvä uppoutua leikin eli mongauksen maailmaan ja tykittää niin, että järki lähtee. Mutta tämä riittäköön pohdinnalliseksi jäyhistelyksi. Lopuksi kuva melontaboogieta nostavasta toteemieläimestä.

Melomaan!

Toteemieläin, Boogiekoira